Tarina isästäni

Isän tarina tyttären kertomana

Isäni nimi on Veikko, hänet tunnetaan myös Vekana ja etenkin työkaverit kutsuvat häntä Jurreksi. Hän täyttää tulevana maanantaina 96 vuotta. Isäni asuu Viola-kodissa Alzheimerinsa takia, siksi minä, hänen tyttärensä Leena, olen jakamassa meidän yhteisiä muistojamme teille luettavaksi.

Isäni syntyi Kouvolassa 1924. Melko pian perhe kuitenkin muutti Uttiin, jossa isä ja veljensä Kaarlo viettivät lapsuutensa. Koti sijaitsi lentokentän vieressä, koska isänisä (ukki) oli ilmavoimissa. Utista muutettiin sitten Viipurin viereen Suur-Merijoelle, jälleen lentokentän lähelle. Isä kävi Viipurin Lyseota, mutta talvisodan alettua perhe muutti Kouvolaan.

Vanhempani tutustuivat jo kouluaikoina, he olivat samalla luokalla lukiossa. He myös molemmat opiskelivat Helsingissä Teknillisessä korkeakoulussa. Naimisiin he menivät 1950 Kuusankoskella.  Siirryimme mutkien kautta Tampereelle 50-luvun lopulla, jolloin itse olin kaksivuotias. Isäni oli töissä Tampereella lentokonetehtaalla. Kun lentokonetehdas lopetettiin Tampereella 60-luvulla, niin isäni siirtyi Ilmavoimien palvelukseen tekniselle puolelle. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1984 Ilmavoimien teknisen osaston päällikön tehtävistä insinööri-everstinä.

Veikko

”Kuka on laittanut vihreät sukkani sinisten sukkien laatikkoon?”

Isäni on aina ollut maailman mukavin mies, mutta toisaalta hyvin järjestelmällinen. Muistan hänen monesti hermostuneen asioista, kuten ”kuka on laittanut vihreät sukkani sinisten sukkien laatikkoon?”. Tämä liittyi tietenkin hänen koulutukseensa ja työhönsä ilmavoimien palveluksessa. Tarkka oli oltava.

Isälle yksi kaikista tärkeimmistä asioista oli lentäminen ja lentokoneet. Isäni suvun miehet, ukki, setäni ja serkkuni kaikki olivat lentäjiä. Ukki oli Suomen toinen lentomestarin arvon saanut henkilö, setäni oli Finnairin lentäjä ja Kekkostakin kuljettanut. Isä ja veljensä puhuivat aina paljon lentämisestä, jutut olivat niin hyviä ja jännittäviä, siksi niitä kuunteli mielellään.

Lentokone nimeltä Jurre

Ukki hankki eläkkeelle siirryttyään oman lentokoneen vuonna 1947. Koneen nimeksi annettiin tietenkin Jurre ja se on edelleen nähtävänä Tikkakoskella Suomen Ilmavoimamuseossa. Tuosta koneesta isäni on kertonut paljon sairautensa aikana. Hän kertoo mielellään tarinaa, jossa he lensivät ukin kanssa yläilmoissa tarkoituksenaan mainostaa uutta konseptia, jossa tavalliset ihmiset pääsivät mukaan lyhyille lentoretkille. Mainosten jakaminen tapahtui niin, että isäni pudotteli koneesta lentolehtisiä, jotka sitten lensivät pitkin poikin ja ihmiset keräsivät niitä innoissaan. Nämä pienet lentoretket olivatkin kovin suosittuja ja niitä järjestettiin monissa paikoissa.

Isäni on tehnyt ukista julkaisun (Lentomestari Eino Juurikas, muisteluita ja muistiinpanoja), joka perustuu siis ukin tekemiin muistiinpanoihin lentourastaan. Kysyin isältäni, miksei hän alkanut lentäjäksi. Ukki oli kuulemma sanonut, että koska isällä oli lukupäätä, hänen kannattaisi ennemminkin opiskella. Joten isäni meni opiskelemaan Teknilliseen korkeakouluun ja hän linkitti lentokoneet sillä tavalla elämäänsä. Diplomityönsä hän teki aiheesta ”Ehdotus kaksipaikkaiseksi lentoveneeksi”. Lapsena minua nauratti kovasti tuo tutkimuksen nimi.

Edelleenkin isäni tutkii innokkaasti ilmailu- ja tiedelehtiä. Niistä riittää sitten juttua hoitajien ja muiden kanssa. Minullekin hän esittelee erilaisia konetyyppejä ja muistelee millaisilla häkkyröillä ukki lenteli taivaalla. Näitä tarinoita on todella mielenkiintoista kuunnella ja ihmetellä.

Veikko, isä Jurre, Kaarlo (Veikon isoveli). Kuva vuodelta 1943.

Perheemme elämää

Perheeseemme kuului äitini ja isäni lisäksi minua kuusi vuotta nuorempi sisko. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen muutin opiskelemaan Turkuun, missä asun edelleen. Sisarenikin opiskeli Turussa, mutta jatkoi sieltä matkaa Tukholmaan. Hänellä on kaksi aikuista tytärtä. Menetimme äitimme 80-luvun alussa, se oli meille kaikille suuri suru. Onneksi isä löysi myöhemmin uuden elämänkumppanin, Anjan, joten hän ei joutunut viettämään yksinäisiä vuosia.

Isäni lauloi nuorempana vuosia tenorina Polyteknikkojen kuorossa ja kiersi kuoron kanssa ympäri Eurooppaa ja Amerikkaakin. Niiltä ajoilta riittää paljon hauskoja juttuja. Hän lauloi myös kotona aina, kun me tytöt soitimme pianolla tuttuja lauluja. Erityisesti mieleen ovat jääneet Oi jouluyö ja Strangers in the night. Oli mikä tahansa juhla tai tapahtuma, niin kaikki pyysivät isääni aina laulamaan. Hänellä oli suunnattoman hyvä lauluääni.

Kun siskoni oli pieni, hän sairasteli välillä paljon. Olin itse silloin 6-7 -vuotias. Olisin voinut tuntea helposti oloni ulkopuoliseksi tai yksinäiseksi, mutta isäni varmisti, ettei näin kävisi. Kävimme usein yhdessä Härmälän lentokentällä katselemassa koneita ja kentän tapahtumia. Meillä kahdella oli myös tapana sunnuntaisin mennä elokuviin katsomaan piirrettyjä. Vanhempana elokuvat vaihtuivat Maija Poppaseen sekä Sound Of Music -elokuvaan. Muistan nuo asiat hyvin ja muistoina nämä ovat meille molemmille tärkeitä.

Ristiäiskuva vuodelta 1961, sisareni sai nimen Riitta.

Yksi paljon puhuttu asia liittyy matkustamiseen. Isäni muistelee kauniisti matkaa, jolloin autoilimme kaksin Lappiin ja sieltä Norjan puolelle Jäämeren rannikkoa pitkin. Sinisenä siintävät vuoret, upeat vuonot ja värikkäät talot saivat meidät molemmat ihastuksiin. Retkemme kesti noin viikon ja yövyimme leirintäalueilla ja majataloissa. Se oli todella ihana matka ja meillä oli mukavaa, vaikka olinkin silloin jo kapinoiva teini-ikäinen. Teimme samantapaisen reissun seuraavana vuonna, silloin mukaan tuli samanikäinen serkkuni Jussi. Sekin oli mukava matka.

Tulemme tänä päivänäkin isäni kanssa hyvin toimeen. Ei ole mitään salaisuutta, miksi tulemme niin hyvin toimeen keskenämme. Suhteemme on jotenkin vain kehittynyt sellaiseksi. Isä on alkanut turvautua kovasti minuun sairautensa aikana. Minulla on usein tietokone mukana käydessäni ja sieltä katselemme valokuvia perheestämme tai vaikka juttuja Viipurista.

Vieraillessani Viola-kodissa on minun aina vaikea lähteä pois. En tiedä, koska pääsen tulemaan seuraavan kerran ja isälläkin on kyyneleet silmissä. Hän pyytää minua soittamaan heti, kun olen perillä kotonani, vaikkei hän sitten aina muistakaan, että kävin juuri hänen luonaan vierailulla. Toivottavasti hänelle jää muistiin kuitenkin tunnemuisto vierailustani.

Sairautensa takia isästäni on kadonnut paljon pois, tottakai, mutta hänessä on silti jäljellä paljon positiivisuutta. Ja huumorintajua. Olen onnekas, koska sairaus on vienyt negatiivisia asioita mennessään ja jättänyt jäljelle paljon hyvää.

 

Leena Juurikas – Veikko Juurikkaan tytär

Takaisin