Sigge Corin – asukkaan oma polku

Sigge Corin – asukkaan oma polku

Synnyin vuonna 1924 Kokkolassa. Lapsuuteni oli upea ja onnellinen sekä täynnä ihania muistoja. Isälläni oli töidensä jälkeen minulle aina aikaa, leikimme usein yhdessä naapurien lapsien kanssa.

Kokkolassa tapasin myös mieheni. Menimme naimisiin, kun olin 22 vuotias. Silloin sodan jälkeen mentiin aika nuorena naimisiin.

Päädyimme asumaan perheemme kanssa Kokkolaan 50-luvulla. Silloin lähes jokapäiväinen tapamme oli käydä tyttäreni kanssa lähellä asuvan äitini luona. Odotin tuolloin toista lastani, joten aika oli minulle erityisen rakasta. Eräänä kertana, kun taas vierailimme äitini luona kerroin, että jaksamiseni on heikkoa, oli vaikea hengittää enkä jaksaisi vierailla hänen luonaan kuten ennen. Pian tämän jälkeen epäilyt heräsivät ja kävin lääkärissä, tuttu lääkäri halasi minua ja kertoi minun sairastavan tuberkuloosia. Menin röntgeniin ja selvisi, että keuhkoissani on pieni reikä. Tämä johti siihen, että jouduin parantolaan Pietarsaareen.

Elämä parantolassa

Parantolassa oloni ajaksi siskoni otti tyttäreni luokseen asumaan, tyttäreni oli tuolloin 3 vuotias. Ilman omia vanhempia tyttäreni ei jäänyt, mieheni kävi jokainen ilta siskoni luona viettämässä aikaa tyttäremme kanssa. Oli kuitenkin kova paikka jättää tytär, vaikka tiesin hänen saavan kaikkea. Siskollani on 14 päivää nuorempi lapsi, lapsemme olivat keskenään kuin kaksoset. Siskoni luona tyttäreni sai turvallisen sekä rakastavan kasvuympäristön, hän sai perheen ympärilleen.

Parantolan osastolla ystäväpiirini oli hieno. Olin ainut naispuolinen potilas tällä osastolla, kuusi muuta olivat pappismiehiä. Yhteinen taakka lähensi meitä kaikkia. Monta läheistä ja rakasta suhdetta solmittiin parantolassa. Lämminhenkinen elämä oli tunnepitoista, joskus myös raskasta koska moni potilaista kuoli. Kaikki tuo yhdisti meitä. Tahdon painottaa, että silloinkin löytyi myös niitä iloisia ja valoisia hetkiä – se aika ei ollut vain surua ja tuskaa. Silloin en osannut edes aavistaa, että joskus tulevaisuudessa törmäisin toiseen osastolla olleeseen potilaaseen.

Kymmeniä vuosia myöhemmin olin Tampereella seurakunnan myyjäisissä auttamassa pöytien kanssa. Äkkiä eteisestä kuului tuttu ääni, siitä äänestä ei voinut erehtyä. Max, yksi pappismies oli sattumoisin tullut samoihin myyjäisiin! Nousin heti pystyyn ja riensin hänen luokseen, Max tunnisti minut ja halasimme. Aloimme heti vaihtaa kuulumisia. Selvisi, että Maxilla oli tytär Nokialla ja sattuman kautta päättivät vierailla myyjäisissä.

Tunteet & rakkaus lapsia kohtaan

Parantolan suositus oli, etteivät lapset tulisi vierailulle, joten näin perheestäni usein vain miestäni ja siskoani. Saimme viettää yhteistä aikaa viereisessä metsässä, huoneeseen kun ei saanut tulla vieraita.

Muistan erään kerran, kun siskoni tuli Vaasasta asti minua katsomaan, näimme silloinkin metsässä. Siskoni toi mukanaan oman nuoren poikansa. Tämä tuntui kamalalta, nielaisin itkua monta kertaa, mutten antanut itkun tulla. Ajattelin vain, että tämä on nyt minun tilanteeni. Vuosia myöhemmin juttelimme tästä siskoni kanssa, siskoni ei silloin nuorena osannut ymmärtää suruani vaan ajatteli tuovan minulle iloa. On sanottava, että tuo aika herätti paljon tunteita. Kaikista tunteista olisi pitänyt puhua heti, en vain ollut silloin tarpeeksi kypsä siihen.

Nimi toiselle lapselleni oli valmiina kauan ennen kuin hän syntyi, John. Kuukausi ennen laskettua aikaa pääsin kotiini Kokkolaan, tautini ei silloin ollut enää niin vakavassa vaiheessa, joten sitä pidettiin turvallisena. Lopulta kun synnytin Kokkolan sairaalassa, en saanut edes pitää poikaani sylissä. Hänet lähetettiin heti Ouluun joulumerkkikotiin. Mieheni oli työmatkalla eikä edes hän ehtinyt nähdä poikaamme.f

Poikani John oli 9 kuukautta pois meidän luotamme. Noina aikoina isäni kävi usein Oulussa työasioissa ja oli siten ainoa, joka pystyi näkemään poikaamme.

Synnytyksen jälkeen jouduin takaisin parantolaan. Paraneminen lähti käyntiin erittäin hienosti, sain lääkettä tuberkuloosiin Amerikasta mieheni sukulaisen lähettämänä. Lääkettä ei vielä tuolloin suomesta saanut kunnolla. Tuota lääkettä otettiin lusikalla, se oli kuin mannaryyniä ja maistui kamalalta.

Elämä tuberkuloosin jälkeen

Vihdoin, kun poikani oli 9 kuukautinen, paranin ja pääsin kotiin. Kotona otin ensiksi tyttäreni vastaan ja hänen kanssaan odotimme pikkuveljeä kuin kuuta nousevaa. Tyttäreni pettyi, kun näki veljensä. Hän odotti vauvaa ja saikin ison pojan. Poika oli niin kehittynyt. Uskomatonta, että he pystyivät joulumerkkikodissa hoitamaan poikaani niin hyvin. Poikani oli saanut rakkautta. Ei hän olisi ollut niin tasapainoinen lapsi, jos ei olisi saanut osakseen rakkautta. Hän kotiutui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Uskon tosiaan, että poikani oli saanut rakkautta.

Päädyimme monien mutkien kautta vuonna 1954 Tampereelle asumaan mieheni töiden perässä. Tuberkuloosini puhkesi tällöin uudestaan. Kahden lapsen äitinä se oli rankkaa, mutta onneksi saimme apua. Jouduin parantolaan Tampereen Kauppiin, jossa olin noin kuutisen kuukautta. Meitä nuoria äitejä oli siellä paljon. Onneksemme paranin nopeasti.

Toisinaan törmään Tampereella erääseen pariskuntaan, jotka olivat samaan aikaan Kaupin parantolassa kanssani. Moikkaamme aina toisiamme, se tuntuu kivalta, mutta onhan se hassua.

Nykyään koronan aikana tilanne on hieman samanlainen kuin nuoruudessani tuberkuloosin aikaan. Silloinkin täytyi eristäytyä muista, muttei kuten nyt. Tuntuuhan tämä oudolta, mutta tämä koskee nyt koko maailmaa. Muttei asiaa voi nyt alkaa voivottelemaan. Täytyy ottaa rennosti ja todeta että tämä on kaikkien yhteinen koettelemus.

 

Sigge Corin – Viola-kodin asukas

Käy lukemassa muita oma polku kirjoituksia Viola-kodin blogissa

Takaisin