KUIN ALASTON LEHMUS

KUIN ALASTON LEHMUS…

 

Tervehdys ulkomaailmasta, jossa tummat pilvet kiitävät taivaalla, viimeiset lehdet lähtevät puista, viima menee luihin ja ytimiin. Onko se aina ollut tällaista? En muista, että olisin lapsena pahoitellut talven tuloa, kun siihen liittyi niin paljon mukavaa. Lunta, hiihtämistä, luistelemista, mäenlaskua… Kotonani ei ollut edes sähköä, mutta ei se mitään haitannut.

Tuntuu, että elin silloin jollakin muulla planeetalla. Nyt, paksut villasukat jalassa, kirkkaiden lamppujen valossa, lämpimässä asunnossa, klassisen musiikin soidessa alakulo valtaa mielen. Tunnetuista syistä. Lapsena ihminen on nupullaan. Elämän joka mutkan takana on jotain jännittävää.  Vanhana olen kuin tuo vastapäinen lehmus: lehdet lähtevät, tulen paljaammaksi, haavoittuvammaksi, arvet näkyvät.

Tarvitaan siis taistelustrategioita! Näin järeää sanaa käytti vanha tuttu, joka tuli intoa täynnä lukupiiristä. Tiedämme kyllä, miten mukava on jutella muiden ihmisten kanssa jostain yhdessä koetusta. Nyt olemme saaneet mennä jo teattereihin, elokuviin ja konsertteihin. Nämä ovat osa monen ihmisen ”puolustuslinnoitusta”. Niin minunkin. Olen nauttinut barokkimusiikin lääkitsevyydestä parissakin konsertissa ja toisaalta miettinyt oppijärjestelmien ikiaikaisia, raskaita perinteitä kuunnellessani kahden paavin henkistä kamppailua tämän nimisessä näytelmässä.

 

Miten ja miksi ihmiset ovatkin osanneet tehdä maailmasta niin vaikean?

Miksi hyvät tarkoitukset ajavat karille? Miksi, miksi, miksi… Olen myös eläytynyt sokeutuvan, invalidisoituneen miehen tunnelmiin elokuvassa Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia. Tarina on fiktiivinen, mutta näyttelijä kärsii oikeasti niistä rajoituksista, jotka elokuva esittää. Mies on lannistumaton tyyppi, vaikka sairauden ote on kuristava – ja sitten jotkut hyypiöt käyvät kimppuun. Melkein jo nousin istuimeltani puolustamaan häntä!

Tämmöistä ristiaallokkoa elämämme on! On paljon valoa ja paljon pimeyttä. Sateisena lokakuun päivänä mietin, mitä rohkaisevaa osaisin puhelimessa sanoa muistisairaalle, vanhalle tädilleni. Hän ehti ensin: ”Nyt aletaan odottaa joulua. Joulun jälkeen aletaan odottaa kevättä.” Niin juuri! Kyllä koko elämämme ajan voimme odottaa jotain hyvää! Aina, ihan aina, jopa syksyn pimeydessä tapahtuu jotain hyvää! Jossain on valo!

 

Maijaliisa – Viola-kodin vapaaehtoinen

 

Tutustu Viola-kodin muihin blogikirjoituksiin täällä. 

 

 

Takaisin